En ole urheiluihminen. Olin hokenut sitä jo vuosia. Tunsin jonkinlaista ylpeyttä siitä, ettei minua saanut lähtemään lenkille. Kouluaikoina vihasin kaikkea, mikä vähänkin viittasi treenaamiseen: suorittamista, tulosten mittaamista, pisteiden laskua, lihaskuntoliikkeitä, radalla juoksemista.
Koululiikunnan jälkeen en harrastanut enää mitään liikunnallista. Tätä jatkui siihen asti, kunnes olin päättänyt kokeilla roller derbyä. Olin kuullut lajista jo aiemmin, ja alusta asti sen vauhdikkuus ja ryminä viehättivät. Kiinnostus oli jäänyt pariksi vuodeksi kytemään, osittain varusteiden hankkimisen takia. (Nykyään ainakin Kuopiossa tilanne on uusille aloittelijoille helpompi, sillä luistimet saa vuokrattua seuralta!)
Aloittelijakurssin alussa en pystynyt edes seisomaan luistimilla koko treenien aikaa, kunnollisesta luisteluasennosta puhumattakaan. Luisteleminen oli kuitenkin alusta asti paljon hauskempaa kuin kuntosalilla tai lenkillä käyminen, ja treeneissä on ollut ihan uskomattoman mukavaa käydä. Myös mahtavat joukkuekaverit vaikuttavat osaltaan tähän!
Pidän siitä, että laji on raskas. Toisin kuin lenkkeilyssä, derbyssä joutuu myös jatkuvasti huomioimaan ympäristöä, keskittymään, ja ajattelemaan omaa sijoittautumista radalla. Syke nousee melkein huomaamatta. Aika usein käy niin, että jonkin asian treenaaminen on ollut niin hauskaa, että vasta lopuksi tajuaa kuinka väsynyt sitä onkaan.
Harrastaessa olen oppinut sietämään esimerkiksi “kierrosten luistelemista”, joka on samantapainen harjoitus kuin Cooperin testi. Teen jopa lihaskuntoliikkeitä, aivan vapaaehtoisesti, koska olen huomannut miten paljon niistä on hyötyä.
Vaikka en ole kovin hyvässä kunnossa, en ole myöskään ikinä ollut paremmassakaan. Pystyn hyväksymään itseni ja rajoitteeni, ja tiedän että kehoni vahvistuu kun annan sille aikaa. Olen vielä siinä vaiheessa harrastamista, että uusia asioita tulee vastaan ihan koko ajan. Tästä on hyvä jatkaa – ehkä roller derby pikkuhiljaa tekee minusta jopa urheiluihmisen.
Ronja, #13
